Viime viikon keskiviikkoaamu toi tullessaan jotain, mitä en edes meinannut tajuta… Kun viisi vuotta sitten aloin seurata aktiivisemmin jääkiekkoa, oli ykkössuosikkipelaajia kolme, Tuukka Mäntylä Tapparasta, Arto Laatikainen Bluesista sekä Petri Pakaslahti Jokereista… Johtui varmaan siitä, että Iriksen kanssa pyörittiin paljon Hesan alueella katsomassa kiekkoa, että siellä myös oli niitä suosikkeja.
Ensimmäisen kauden aikana näin kaikkia kolmea aika paljon, sitten koko kolmikko siirtyi samoihin aikoihin Ruotsiin ja pelaajien todellinen merkitys alkoi näkyä. Tuukkaa kävin katsomassa siellä useaan otteeseen, Laatikaisen ja Pakaslahden taisin kummankin nähdä kerran sinä aikana, mutta retkien päälimmäinen syy oli Tuukka. Tuukka kotiutui ensimmäisenä ja se vielä lisäsi kahden muun vaipumista taka-alalle. Siitä huolimatta kokoajan uskoin, että vielä joskus kolmikko palaa omiin seuroihinsa ja kaikki on niin kuin silloin ennen.
Laatikainen, joka Bluesin kasvoina tunnettiin, tuli täksi kaudeksi Suomeen, mutta hänen merkityksensä muuttui hyvin radikaalisti hänen mentyä Espoon sijasta Jyväskylään. Aina kun puhutaan paluumuuttajista toivoin, että seuraavaksi Paka tulisi kotiin. Olin kyllä kuullut niitä huhuja, että sillä oli pitkäaikaisia vammoja taustanaan, mutta silti toivoin kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Halusin tuon viileäolemuksisen, leveäharteisen luottosentterin takaisin Suomeen ja nimenomaan Jokereihin, vaikka joskus leikilläni spekuloinkin häntä Tapparaan.
No tänä aamuna kuulin, että sitä kautta, kun Paka seuraavaksi pelaa Suomessa ei tule. Hän on lopettanut uransa vaikean nivusvaivan vuoksi. Sanokaa vaan, että kaikki liikkuu eteenpäin, mutta silti se hemmetti vie kolhii. Ei sitä halua ymmärtää, ettei sitä pelaajaa enää koskaan näe kentällä.
Torstai aamuna hämmästelin sitten vähän toisenlaista juttua. Mun entinen kolleegani sanoi jäätyään ”eläkeputkeen”, että siihen on hyvin vaikea suhtautua, että ei ole enää ”mekaanikko” vaan pelkästään se ”vapaa-ajan henkilö”. Ihmettelin sitä vähän silloin, että miten niin se ei ole sama henkilö, mutta torstaina tosiaan tajusin sen itsekin ihan konkreettisella tasolla, että eihän se olekaan.
Työkaverini pyysi, että ottaisin hänet aamulla töihin mennessä keskustasta kyytiin. Ajattelin ensin, ettei siinä mitään, mutta sitten se rupesi vaan tuntumaan kummalliselta. Mä olen ollut kolme ja puolivuotta sen kanssa tekemisissä lähes joka arkipäivä… Töissä, mutta vapaa-ajalla olen tavannut hänet alle viisi kertaa. Töissä meillä on työnantajan tilat, työnantajan määrittelemät vaatteet, työnantajan tavarat pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ja yhtäkkiä se ihminen pitäisikin kohdata kahden kesken MINUN autossani, missä on MINUN omia tavaroitani, kuuntelemme MINUN valitsemalta cd:ltä musiikkia ja hän pääsee katsomaan MINUN tapaani ajaa autoa. Yllättäen se ei olekaan enää ihan sama asia, vaan hämmentää. :surprise: Toivottavasti lukija tajuaa, mitä tarkoitan!
Iltapäivällä hän oli jälleen kyydissäni, oli ruuhkaa ja mä ajattelin eksyä. Se neuvoi hyvin kärsivällisesti mua ja siltä varmaan jäi kokonaan tajuamatta, että manuaalivaihteinen auto olisi sammunut keskelle ruuhkaristeystä, mutta rakkaani Arska ei sortunut moiseen ilkivaltaan vaan vei meidät reippaasti pois siitä tilanteesta. Ainakaan se mun työkaverini ei vittuillut siitä seuraavana päivänä, joten ehkä se ei edes tiennyt. Luulin jo pääseeni pahimmista stressitekijöistä autolla ajon suhteen, mutta kyllä niitä vieläkin ilmenee. Niin ne kai sanovat, että oikeat traumat ei koskaan häviä, niiden kanssa vaan joskus oppii olemaan. :happy:
Perjantaina oli kiekkopäivä. Iris hyppäsi pitkästä aikaa mulle kaveriksi peliin ja mentiin Espooseen katsomaan Blues-Tappara peliä. Pelillä itsellään ei ollut juuri mitään annettavaa, oltiin vähän huonoilla paikoilla, mistä ei nähnyt kunnolla kuin toiseen päähän ja kaikki kolme Bluesin maalia tuli sinne vastakkaiseen ja Tappara jäi nollille. Toivoin ääneen, että joku myisi sekä Juha Leimun, joka otti monta jäähyä, että Kalle Kaijomaan, joka teki varmaan rumimman ikinä näkemäni sukelluksen, johonkin toiseen joukkueeseen. Mutta ei Tuukkaa, niin sovitiin puhelimessa Joonaksen kanssa.
Näin Tuukkaa siinä pelin jälkeen ja sen käytöksestä tiesin, että kaikki ei ole niin kuin pitää, en vaan tiennyt mitä se oli, joka hiersi. Se tuli siihen, jutteli mun kanssa jotain pientä, halasin sitä, mutta huolimatta kaikesta, se oli kylmempi, kuin aiemmin tällä kaudella.
Seuraavana aamuna sitten kuulin mikä juttu… Iltalehden sivut paljastivat, että se lähtee Venäjälle. Ehkä tiedättekin sen tunteen, kun tekee mieli mennä takaisin nukkumaan ja herätä siihen, että kaikki on taas hyvin. Nukkuminen ei oikeasti silloin auta. Itkeminenkään ei auta eikä siihen oikein olisi oikeuttakaan, mutta silti itkettää. Jutun lukemisen jälkeen ensin tuli ”En suostu, enkä aio selviytyä. Ylipäätään kaikki on turhaa, missään ei enää ole mitään järkeä” -olotila. ”Syvemmälle itsesääliin, vaipuminen se on väärin”, lauletaan muuan suosikkikappaleessa ja niinhän se tietysti on, joten mietin onko siinä jotain muuta kamalaa, kuin se, että se on siellä melkein 2 000 kilometrin päässä poissa Tapparasta. No onhan siinä… Ne venäläiset lentokoneet… Ne KHL-mielenvikaiset, jotka hakkaa muita ilman mitään näkyvää syytä… Se on Venäjä, enkä minä sinne noin vaan uskalla lähteä… 🙁
Tätä ”Maailman on ihan hirveä paikka ja kaikki menee varmasti pieleen” -vaihetta Arska oli todistamassa. Olin lähdössä Vantaalta ajamaan Tampereelle, kun sain viimeisteltyä ne naamakuvaesittelysivut, mutta Arska oli toista mieltä. Tuntui, kun se olisi tiennyt, että sen ei pidä lähteä liikkeelle ennen kun mä vähän rauhoitun. Touhuilin sen starttailun kanssa, eikä siitä oikein tahtonut tulla mitään. Äiti neuvoi, että sitä kannattaa yrittää työntää, jos sen starttimoottori vaikka on huonossa asennossa ja siksi se ei lähde. Ei siitä mitään hyötyä ollut, mutta tuli purettua pahaa oloa siihen. Seuraavaksi aloin puhua Arskalle nätisti ja mulle on ihan turha tulla sanomaan, että hän ei kuuntele tai ymmärrä, koska hän ei kaivannut, kuin yhden ”Arska-rakas, voitaisko mennä?” niin sit se lähti. Siihen ei voinut oikein muuta todeta, kuin ”Rakkaani, kyllä sinä sitten olet ihana!” :shout:
Ajelin vaihteeksi Tuusulan väylän reittiä ja se seuraava: ”Olen niin ärsyttävä, ettei minua kestä kukaan” -vaihe heräsi seuraavaksi. Minä haluan sitten venäjälle katsomaan sitä Tuukkaa, jos se kerta sinne menee. Eikä se nyt välttämättä ihan pois suljettua ole, mutta pitää nyt vielä harkita, onko se järkevää. Huolimatta välillä positiivista asioista olen masentunut enkä oikein tahtoisi selviytyä. Haluan ensi kesäksi takaisin Pahalampeen, mutta en usko, että mulla on enää oikeutta mennä sinne… :/
Mutta tosiaan. Tämän viikon tärkeimmät asiat on se, että sain valmiiksi ne naamakuvasivut, niistä tulee pian vähän maistiaisia lisää, jahka kerkiän niitä katsoa. Nyt aloitin kuvien järjestelyn ja seuraavaksi tekstin tuottamisen. Playersin kuvat olen saanut jo järjestykseen kesällä ja Kooveen kuvia taitaa enää olla vähän reilut 2000 jäljellä. Pahalammen kuvia on aloitettu, mutta niiden tarkasta määrästä en enää ole ihan perillä, mutta niitä on varmaan eniten järjestämättä. Saattaa olla, että saatte lukea pätkän parista maalivahdista myöhemmin tällä viikolla… 🙂
Nyt on aika lopettaa!!
Rollersitar