Useimmat päivät, joihin rullakiekko liittyy, on tosi onnellisia ja niistä nauttii, mutta ei ne kaikki oo. Koska lauantaina kuulin uutisen, mikä on niitä pahimpia, mitä ei koskaan haluaisi kuulla ja en saa sitä mielestäni, niin on vaan pakko kirjoittaa rivi tai pari tästäkin.
Olen käynyt viime syksyn ja talven aikana kaikkiaan neljässä eri rullakiekkoturnauksessa ympäri Eurooppaa. Ensimmäisestä turnauksesta alkaen on tuntunut, että mennään sitten minne tahansa, niin aina on mahdollisuus tavata ihmisiä, joista tulee ystäviä ja joiden näkemistä odottaa paljon. Turnauksissa se juuri on ollut kaikkein parasta, jännittää ketä kaikkia tuttuja ihania ihmisiä on tullut paikanpäälle. Koskaan ei tunnu, että olisi ihan yksin, vaikka yksin olisi liikkeelle lähtenytkin.
Turnaukset ovat tarjonneet mahdollisuuden tavata sellaisia ihmisiä, joiden takia vieraaseen kaupunkiin on helppo tulla ja vaikea lähteä pois.
Erityisesti mieleen on jäänyt kolmas turnaus, MLRH Jeux d’hiver, Ranskan Rouenissa. Epäröin lähtöpäivään asti, että onko turnaukseen lähteminen järkevää, kun pelaamassa ei ollut yhtään täysin tuttua joukkuetta. Oli siellä BRHA Misfits, johon rakastuin Saksan Mannheimissa, mutta kokoonpano oli kokenut valtavan muodonmuutoksen, enkä tuntenut varmuudella kuin pari pelaajaa. Sen lisäksi siellä oli Rhyl Renegades, jonka olin nähnyt Sheffieldissä Englannissa, mutta en siinä vaiheessa tuntenut senkään pelaajia tarkemmin. Retkeily Pariisista Roueniin ei ollut mikään helpoin mahdollinen, mikä vielä lisäsi epäuskoani.
Ensimmäisenä aamuna turnauspaikalla uskoni siihen, että olin tekemässä juuri sitä, mitä eniten tahdon, kuitenkin palasi, kun näin aamupalalla Saksassa tutuksi tuleen erotuomarin. Kyseinen lämmin ja hyväntuulinen mies tervehti minua aivan yhtä iloisesti, kun minä häntä. Tuli sellainen olo, että on kuitenkin tullut omiensa joukkoon. Juttelin hänen ja muiden tuttujen kanssa läpi viikonlopun ja nautin olostani suunnattoman paljon.
Tämän samaisen tuomarin kanssa juttelin myös netin välityksellä Suomeen palattuani. Finline Hockeyssa oli käynnissä haastatteluäänestys, josta juttelimme. Hän oli niin kovin kiltti ja ystävällinen ja sovin jo joulukuussa, että tekisin hänestä jutun seuraavaan numeroon äänestystulosten pohjalta. Jälkikäteen tuntuu kamalalta sanoa, että hommaa vaan kertyi niin paljon, että en ehtinyt lähettää kysymyksiä ennen kun viime viikolla.
Olin lauantai-iltapäivänä kirjoittelemassa blogiin tekstiä ja huomasin yhden tutun pelaajan lisänneen Facebookkiin uuden kuvan. Ihmettelin vähän, miksi hän oli lisännyt kyseisen tuomarin profiilikuvan itselleen. Selitys löytyi kuvatekstistä… Tekstiä pelaajan kotikielellä (tässä tapauksessa taisi olla jotain hollannin sukuista, kun Belgiasta tulevat) ja ne kolme karmeaa kirjainta (R.I.P.) tuomarin nimen edessä. Sitä ei halunnut uskoa, sen halusi olevan jotain julmaa pilaa. Mutta ei se tietenkään ollut, niin kun sain pian kuulla pelaajalta, joka kuvan oli lisännyt.
Ajatus siitä, olisiko itse voinut tehdä asioita toisin, ei jätä rauhaan, kuten ei syyllisyys kirjoittamatta jääneestä artikkelistakaan. Kuinka paljon mielummin sitä olisi julkaissut kyseisen ihmisen omia mielipiteitä ja kokemuksia, kuin läheisten muistoja edesmenneestä? Sellaisia ilmeisesti ollaan kokoamassa myöhemmin, kun pahimmat kyyneleet saadaan kuivattua.
Sen olen ystävälleni velkaa…
rollersitar